Vallankaappaus – ja syy, miksi sinne kannattaa mennä

Vallankaappaus tai vallananastus tarkoittaa valtion johdon syrjäyttämistä äkillisellä, yleensä sotilaallisella, hankkeella. Usein tärkeimmät hallintorakennukset miehitetään, joukkotiedotusvälineistä tärkeimmät otetaan haltuun ja valtiojohto pidätetään tai ajetaan maanpakoon.

Vallankaappauksessa pieni ryhmä pyrkii kumoamaan olemassa olevan hallinnon. Toisin kuin vallankumous, joka saavuttaa yleensä suuria ihmisjoukkoja, vallankaappaus on vallan muuttamista ylhäältä käsin niin, että hallituksen johtajat vaihdetaan äkillisesti. Vallankaappaus muuttaa harvoin maan sosiaali- ja talouspolitiikkaa perusteellisesti, eikä se jaa valtaa merkittävästi kilpailevien poliittisten ryhmien kesken.

Sotilasvallankaappauksessa vallan kaappaavat sotilaat. Palatsivallankaappauksessa vallan kaappaavat vallanpitäjän lähimmät henkilöt.

Vallankaappauksen edellytyksenä on asevoimien enemmistön ja väestön pysyminen passiivisena sekä joidenkin sotilasosastojen tuki. Joskus hallitukselle uskolliset ja vallankaappausta tukevat sotilasosastot ottavat yhteen. Monissa kehitysmaissa vallankaappaukset ovat yleisiä, lähinnä heikon demokraattisen perinteen takia. Eniten vallankaappausyrityksiä on tehty Boliviassa, 23 kappaletta, ja Argentiinassa, 20 kappaletta.

Vallankaappaukset olivat yleisiä 1960- ja 1970-luvuilla. Huippuvuonna 1966 tehtiin 18 sotilasvallankaappausta tai yritystä. 1990-luvulta lähtien vallankaappauksia on tehty paljon vähemmän, vain pari kertaa vuodessa. Tämä johtuu ainakin kylmän sodan päättymisestä. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat omien ideologioidensa mukaisia vallankaappauksia. Toinen syy kaappausten vähenemiseen on, että nykyään vallankaappaus laukaisee kansainvälisiä taloudellisia pakotteita, mikä voi ajaa maan talousahdinkoon.

Eräs vallankaappauksen määritelmä on, että se on armeijan tai muiden siviiliviranomaisten laiton ja avoin yritys syrjäyttää vallassaolevia johtajia. Tällaisia tutkineet ovat tunnistaneet Afrikassa yli 200 yritystä 1950-luvun jälkeen. Jos onnistumiseksi määritellään yli seitsemän päivän kesto, noin puolet näistä on onnistunut. Eniten onnistuneita vallankaappauksia on ollut Burkina Fasossa, jossa oli vuoteen 2019 mennessä yhdeksän onnistunutta vallankaappausta ja vain yksi epäonnistunut. Burkina Fasossa oli epäonnistuneita vallankaappauksia myös syyskuussa 2023 ja tammikuussa 2024.

Osallistuneet kiistävät joskus valtaan puuttumisen olevan vallankaappaus. Huhtikuussa 2021 Tšadin johtajan Idriss Débyn kuoleman jälkeen armeija nimitti hänen poikansa väliaikaiseksi presidentiksi, joka johtaa siirtymäkauden sotilasneuvostoa. Hänen vastustajansa kutsuivat sitä ”dynastiseksi vallankaappaukseksi”. Tutkijoiden mukaan vallankaappausten johtajat kiistävät lähes poikkeuksetta heidän toimintansa olleen vallankaappaus, jotta heidän toimintansa näyttäisi lailliselta.

Vuosina 1960–2000 Afrikassa oli keskimäärin noin neljä vallankaappausyritystä vuodessa. Afrikan maissa on ollut yhteisiä olosuhteita vallankaappauksille, kuten köyhyys ja huono taloudellinen tulos. Yksi vallankaappaus maassa edeltää usein sitä seuraavia.

Vuonna 2021 Tšadissa, Malissa, Guineassa ja Sudanissa oli vallankaappaukset. Epäonnistuneita sotilaallisia kaappausyrityksiä samana vuonna oli Nigerissä ja Sudanissa.

Syyskuussa 2021 Yhdistyneiden kansakuntien (YK) pääsihteeri António Guterres sanoi olevansa huolissaan siitä, että sotilasvallankaappaukset ovat tulleet takaisin, ja syytti kansainvälisen yhteisön kyvyttömyyttä vastata sotilaallisiin väliintuloihin:

»Geopoliittiset jakautumiset heikentävät kansainvälistä yhteistyötä ja... rankaisemattomuuden tunne yleistyy.»

Myös alan tutkija uskoo, että alueellisten ja kansainvälisten elinten lievä lähestymistapa on auttanut vallankaappausjohtajia tekemään vähäisiä myönnytyksiä niiden valmistautuessa pidempään vallassaoloon.

Vuosien 1952 ja 2022 välillä eniten onnistuneita ja epäonnistuneita vallankaappauksia Afrikassa on ollut Sudanissa (16), Burundissa (11), Burkina Fasossa (10), Ghanassa (10), Sierra Leonessa (10), Komoreissa (9) ja Guinea-Bissaussa (9). Kahdeksan kaappausta on ollut Nigeriassa, Beninissä ja Malissa.

Afrikassa on järjestetty enemmän vallankaappauksia kuin missään muussa maanosassa. Vuodesta 2017 lähtien kirjatuista 14 vallankaappauksesta kaikki Myanmaria lukuun ottamatta ovat olleet Afrikassa.

Sahelin alueella, sekä sen itä-ja länsialueella, pohjoisessa ja etelässä sijaisevien valtioiden yhtenäistä jatkumoa on alettu kutsua vallankappausvyöhykkeeksi, koska näissä maissa on tapahtunut paljon vallankaappauksia tai niiden yrityksiä. Uusi geopoliittinen käsite syntyi 2020-luvulla.

Vuonna 2024 perustettu Sahelin liitto (AES) syntyi samaan aikaan, kun alueella oli tapahtunut useita vallankaappauksia ja entisissä Ranskan siirtomaissa oli noussut länsivastainen mieliala. AES:n maat katsovat Länsi-Afrikan talousyhteisön Ecowasin tukevan syrjäytettyjä hallituksia, jotka niiden mielestä toimivat Pariisin käskyjä noudattaen. Ne mielletään irtautuneissa maissa yhä enemmän Euroopan sätkynukkena.

Afrikan 2020 luvun vallankaappausten juuret ovat erityisesti Ranskan miehittämien alueiden siirtomaahallinnon rakenteissa ja sen päättymisen jälkeisissä seurauksissa. Ranska erottui muista siirtomaavalloista luokittelemalla siirtomaidensa asukkaat kahteen ryhmään: kansalaisiin (citoyens) ja alamaisiin (sujets). Vain harvat afrikkalaiset – kuten neljän Senegalin rannikkokaupungin (Dakar, St. Louis, Rufisque ja Gorée) asukkaat – saivat automaattisesti Ranskan kansalaisuuden, kun taas suurin osa jäi alamaisiksi, joilta evättiin kansalaisoikeudet ja joita kohdeltiin ankarasti.

Ranskan siirtomaajärjestelmä perustui vahvaan keskitettyyn hallintoon ja taloudelliseen riippuvuuteen emämaasta. Siirtomaiden täytyi myydä raaka-aineensa yksinomaan Ranskalle ja ostaa valmiit tuotteet sieltä, mikä hidasti nationalistisia liikkeitä. Vaikka muu Afrikka itsenäistyi 1950–60-luvuilla, Ranska uudisti siirtomaapolitiikkaansa vasta myöhään – Brazzavillen konferenssin (1944) ja autonomiaa lisänneen Loi Cadre -uudistuksen (1956) myötä – ennen kuin myönsi maille täyden itsenäisyyden vuonna 1960.

Tästä huolimatta entiset siirtomaat jäivät taloudellisesti riippuvaisiksi Ranskasta, esimerkiksi pitämällä osan valuuttavaroistaan Ranskan tileillä. Nykyiset vallankaappaukset ja niihin liittyvä puhe kertovat pyrkimyksestä irtautua lopullisesti kolonialismin perinnöstä ja Ranskan vaikutusvallasta. Ne pyrkivät todelliseen poliittiseen ja taloudelliseen itsenäisyyteen.